14-vuotias

Hei. Linkin Park on maailman kovin teinibändi.Hybrid Theory on muuten periaatteessa melko yhdentekevä, mutta biisit Place for my head ja Forgotten ovat niin jotain sellaista, että muistan miksi kuuntelin levyn aikoinaan puhki 14-vuotiaana. 14-vuotiaana oli muutenkin kivaa. Ihan hirveä angsti tosin oli, mutta ei se mitään kun oli niin kivaa. Sitä paitsi se oli erilainen angsti. Se oli sellainen "vittu te ootte kaikki ihan perseestä"-angsti. Ehkä alan taas teineilemään. Se on niin mukavaa ja leppoisaa, ja sitten voi ajatella että ei se mitään vaikkei olekaan mieselämää, kun sellaiseen touhuun on joka tapauksessa liian nuori. Hybrid Theory otetaankin ens kesänä mukaan kun mennään Pullan kanssa mökille ryyppäämään ja kiroillaan yöllä laiturilla ja syödään viinimarjoja ja harjoitellaan aikidoa nurmikolla. Siitä tulee muuten mustelmia. Kantsii ottaa aika monta olutta alle ennenku rupeaa siihen. Ja kun juhannuksena kenelläkään ei kuitenkaan ole mitään juhannusheilaa, niin mennään taas sekametelisopan ja apostolinkyydin kanssa autiolle saarelle ryyppäämään niissä alusvaatteissa. Tällä kertaa pliis joku neljäs tyyppi mukaan, en jaksa sitä kun ne kaks kiehnää keskenään teltassa kun ovat mukamas "vaan kavereita". Ja sekametelisopan kamera pistetään pannaan, koska kukaan ei enää halua nähdä niitä pikkuhousuvideoita. Sorry, guys. Miehet on ihan turhia verrattuna siihen miten kivaa tyttökavereiden kanssa on. Apostolinkyyti ja Moonzorro on kans tyttökavereita, huom. Ja juu. Tänä viikonloppuna ratsastamaan. Ja pyöräilemään. Ehkei ihan Astuvansalmelle kuitenkaan tällä kertaa, mutta kai sitä jonkinlaista luonnonpalvontaa voisi harrastaa. Fluffybunnya. No ei sentään.Se on jännä kun ihmiset puhuu usein että "en vois elää ilman musiikkia". Mietin sitä viime perjantaina 25 kilometrin päässä kotoa kun kävelymatkan päässä lepäsi pyhä paikka, jota en silloin tohtinut häiritä ihan vain senkin takia, että alkoi tulla pimeää. Kaunein ääni on hiljaisuus. Erämaan hiljaisuus. Se on lepoa. Se on vähän kuin irtaantuminen ruumiista, ajautuminen tuhansia vuosia vanhojen henkien matkaan metsien ylitse. En ollut kuullut sitä hiljaisuutta moneen kuukauteen, ja se täytti sydämen autuudella. Siihen kun sekoittuu satunnainen puunrungon narahdus ja tuulen humina oksistoissa, niin kaikki on täydellistä. Musiikki on enemmänkin sellaista sosiaalista, ihmisistä lähtöisin. Sen takia on kuuntelen kaikkea folkkia ja kelttimusaa, koska siitä kuuluu läpi se tunne mikä on jossain muualla kuin ihmisten keskuudessa. Voisin varmaan ihan hyvin periaatteessa elää ilman musiikkia. Ainahan sitä kuitenkin jotain noitarumpua rummutettaisiin ja vaivuttaisiin transsiin. Sama idea. Säheltäisin oman akustiseni kanssa ja haltioituisin pelkän kitaralla soitetun yksittäisen nuotin kauneudesta. Joku aina rummuttaisi puukauhalla pahvilaatikkoa ja toinen laulaisi niitä lauluja, mitä kuuli äidiltään lapsena. Mutta erämaiden hiljaisuus on vapautta maailman rasituksista. Joka paikka on nykyään niin täynnä erilaisia ääniä, että tuolla kaupungin melskeessä meinaa tulla kirjaimellisesti hulluksi. Pelkään niitä kovia ääniä edelleen. Mutta on se silti kieroa, että tämä Hybrid Theory on ainoa levy mitä olen pystynyt kuuntelemaan rantakallioilla auringonlaskua katsellessani ja saanut aivan mielettömät kiksit. Silloin kun olin 14-vuotias, kävin aina perjantaisin aikidoharkoissa ja sen jälkeen juoksin linnanraunioille makaamaan kallioille ja kuuntelemaan myrskytuulta. Joo. Tämä yhteiskunnan oravanpyörä ei taida olla oikein mua varten. Rikkaisiin naimisiin?

Hippibileet.

Hei ystävät. Me olemme kaikki hyvin nuoria ja hyvin kauniita.Siksi nyt on aika kasvattaa pitkät hiukset, sitoa hippihuivi pään ympärille, laittaa kunnon ray banit silmille ja polttaa oikein hartaasti pilveä. Vaihtoehtoisesti voimme syödä myös sieniä. Vanha kunnon tupakanpolttokin kelpaa, kunhan se on mukavaa ja yhteiskunnan mielestä paheksuttavaa. Punaviinipulloja ja pussikaljaa unohtamatta. Musiikkina meillä on Hansonin Middle of Nowhere-albumi, ja kun olemme kaikki tarpeeksi pöhnässä, voimme muistella yhdessä miten ihanaa oli olla 10-vuotias ja taantua taas yhdessä 10-vuotiaan tasolle. Minä haluan vain tanssia ja riemuita ja olla tukka sekaisin. Tietenkin halailua ja pussailua unohtamatta. Olennaista on tuntea hetken itsensä niin iloiseksi ja nuoreksi, että on jotain mitä muistella vanhana. Minä haluan itsestäni myös kyseenalaisia hippikuvia, joita voin katsella vanhana. Ei mennä vielä naimisiin eikä aleta seurustelemaan. Ollaan kaikki juuri niin lapsia kuin tunnemme olevamme. Minusta ainakin tuntuu, että olen vasta heräämässä nuoruuteeni. On niin paljon tehtävää! Milloin se kaikki tehdään? Milloin lähdetään kokeilemaan kaikkea hullua? Milloin mennään hassut vaatteet päällä baariin ja milloin oksennetaan espan puistossa? Ja ne aristokraattibileetkin täytyy järjestää. Järjestetään myös hippibileet. Ja pakanabileet siellä saaressa, missä ollaan koko ilta alusvaatteisillaan puoliksi järvessä ja puoliksi metsässä nuotiotulen ääressä ja leikimme vesisotaa ja laulamme nuotiolauluja ja yötuuli humisee lempeästi Saimaalla.

Ajatuksia viikon varrelta.

Koulunkäynti on toivotonta, kun en jaksa keskittyä mihinkään. Noin 20.3. tms ilmestyy ensimmäinen kuvittamani kirja. Ei sitä ehkä kannata ostaa pelkän kannen takia. Mutta menkäähän toverit ihailemaan sitä. Kuuntelen repeatilla Bachin Airia ja mietin elämän suuria asioita, kuten sitä, että sattuuko se onni vielä kohdalle vai ei. Tai että olenko sittenkin ihan huono laulamaan vai en.Koko viime viikon hakkasin vimmatusti teräskielistäni ja sain siitä lukuisia henkisiä orgasmeja. Olen elänyt jo lähes kaksi viikkoa pienessä, ei vaan suuressa, vaaleanpunaisessa, ei vaan sateenkaarenvärisessä maailmassani. Tervetuloa kyläilemään. Voin keittää teetä. Perhe ja naapurit ovat kiinnittäneet huomiota sellaiseen asiaan, että olen laihtunut. Kai sitä nyt laihtuu, kun aloittaa opiskelijaelämän eikä ole rahaa syödä kuin kerran päivässä, kun ostaa mieluummin korkokenkiä ja alusvaatteita. Minä olen ihan tyytyväinen itseeni, mahani on tätä nykyä aika suhteellisen litteä vaikkei se kovin pieni ole koskaan ollutkaan, mutta kuitenkin. Oikeastaan minua ei tällä hetkellä hirveästi hetkauta maailman surut. Mietin oikeastaan aika paljon sitä, milloin sateenkaarenvärinen maailmani taas romahtaa. Mutta sitten tehtailin teesejä.1. En aio suostua olosuhteiden uhriksi.2. En aio vaipua itsesääliin.3. En aio vaipua angstiin.4. Aion olla kohtalokas nainen.5. Aion olla itsevarma, ihana nainen.6. Aion olla fiksu, haluttava, kaunis nainen.7. Haluan baskerin.8. Ja korkokenkiä.9. Ja olkaimettoman mekon, johon tissini mahtuvat.Joten nyt sitten korot kopisemaan tytöt, ja mennään näyttämään pojille miten maailma makaa!

I will hunt you down and kill you.

Uskon sellaiseen vanhaan sanontaan, että sitä niittää mitä kylvää. Pari päivää sitten riuhtaisin itseni irti. Tuli niin kova väsymys. Tuli hetki, jolloin oli kohdattava tosiasiat silmästä silmään. Seuraavana päivänä paistoi aurinko ja näin tulevaisuuteen pitkästä aikaa. Täytyy itseasiassa sanoa, että ei ole oikeasti pitkään aikaan ollut henkisesti näin hyvä olo, kuin nyt on ollut pari päivää. Sitä on löytänyt taas vanhan itsensä kokonaan uudestaan, muistanut mitä rakastaa ja millainen on oikeasti. Tänään kävin samoilemassa taas kirjastossa ja otin mukaan kaikkea mikä tuntui mukavalta. Sieltä lähti mukaan uusi jännä temppeliherraromaani.Mukava muutos minusta on, että olen nyt vihdoinkin päättänyt jotain tulevaisuuteni suhteen. Hankin koiran. Se tuntuu hyvältä. Olisi joku, jota rakastaa liikutuksen kyyneliin asti ja jonka kanssa touhuta kaikkea ihanaa metsissä. Tämän parin päivän onnellisuuden aikana ihmiset sen sijaan ovat alkaneet pelottamaan minua. Pelkään tutustua uusiin ihmisiin, varsinkin miehiin, koska ensimmäinen ajatus on, että "aiotko sinäkin yrittää nujertaa minun tahtoani?" Minä en enää halua koskaan olla polvillani, en anella, en pyytää anteeksi asioita joita en ole tehnyt, en pelätä hylkäämistä, en kestää huonoa kohtelua, en itkeä yksin sängynpohjalla pettyneenä, enkä varsinkaan halua, että minulle tehdään ohareita. Vieläkin ihmettelen, miten olen pystynyt sivuuttamaan sellaisen asian, että ihminen jonka piti välittää minusta, hylkäsi minut silloin kun koirani kuoli. Tästä lähtien minä kuljen eteenpäin omilla ehdoillani, ilman yhtäkään kompromissia, naarasleijonan raivolla. Aion raivata tieni läpi uhraamatta itsestäni yhtään mitään sellaisille, jotka eivät sitä ansaitse. Oikeastaan kaikken eniten pelkään sitä, että alan vihaamaan niitä ihmisiä, jotka ovat käyttäneet sinisilmäisyyttäni hyväksi. Mutta minä annan anteeksi. Aion pakottaa ihmiset kohtaamaan sen asian jota he ovat minussa aina eniten pelänneet: minä olen täynnä rakkautta ja onnea. Minä nujerran ihmiset sillä. (Yllättävän monet myös nujertuvat.) Kuinka moni pystyy katsomaan silmästä silmään minun sisäistä valoani? Pelkurit eivät pysty.Mutta pelkurit ovat niitä, jotka tahtovat hallita. He tahtovat nujertaa sielun, joka on heidän omaansa voimakkaampi. Kaikille pelkureille, jotka yrittävät tästä lähtien asettua minun tielleni, tiedoksi: I will hunt you down and kill you. Valitettavasti pelkurit eivät kuitenkaan ole seuraavina jonossa helvettiin heti herrasmiesten ja seurakuntatätien jälkeen, vaan he ovat juuri niitä, jotka ansaitsevat ainoastaan sääliä ja anteeksiantoa. "Father, forgive them, for they know not what they do."Ja Jeesus kuoli, päästäkseen ylös Taivaaseen.

Maailmankaikkeus on yhtä kuin sen pienin osa.

Tiedän että tämä on ihan harrikanteletta, mutta menköön. Seuraa pari kappaletta hienoja ja yleviä julistuksia. Jäin edellisen entryn jälkeen miettimään suuria asioita yhä suuremmassa mittakaavassa palatakseni taas kaikkein pienimpään osaseen.Tämän entryn tarkoituksena on osoittaa, että kristinusko on niin suosittu siksi, että se vajoaa tyhmän ihmisen tasolle. Mutta enemmän tässä nyt kuitenkin yritän alleviivata sitä, että ateismi on vielä typerämpi katsantokanta, koska siinä ei ole jäljellä enää mitään siitä suuresta viisaudesta, jota joskus ollaan tässä maailmassa nähty. Enkä nyt puhu pelkästään Jeesuksesta. Puhun nyt siis lähinnä kuolemasta. Julistan nyt ensimmäiseksi, että ihan yhtä järjetön kuin se ajatus että ihminen elää vain kerran ja menee sen jälkeen taivaaseen, on se ajatus, että kuoleman jälkeen ei ole mitään. Väitän, että jälleensyntyminen on ainoa rationaalinen, järkevä, looginen, matemaattinen ratkaisu, ja koska minä uskon matematiikkaan ja loogisiin seuraamuksiin, uskon myös jälleensyntymään. Siitä on ehkä kolmisen vuotta, kun ymmärsin sen. Kävelin syksyisellä lehtien peittämällä hiekkatiellä hautausmaan vieressä koiran kanssa. Ja yhtäkkiä minuun iskostui tieto maailman suurimmasta salaisuudesta. Ei uskomus, tieto. Minä en näistä uskonnoista ja uskomuksista välttämättä loppujen lopuksi niin paljoa perusta, mutta jokainen uskonto on jäänne tällaisista välähdyksistä, joissa totuus tuo itsensä ilmi, ja sen takia uskontoja tulisi kunnioittaa. Tiedän sen, että tietoisuus ei katoa. Koska maailmankaikkeus on kuin hologrammi (harrikanteletta tässä vaiheessa), ja kun hologrammi jaetaan lukemattomiksi pieniksi paloiksi, jokaisessa niissä näkyy se sama kuva, mikä alkuperäisessä hologrammissakin on. Näin olen minun tietoisuuteni on osa universaalia tietoisuutta, ja samalla minä olen universaali tietoisuus. Jos minun tietoisuuteni häviäisi, katoaisi jäljettömiin, niin silloin myös koko universaali tietoisuus katoaisi. Tämä liittyy nyt jollain tapaa äärettömän käsitteeseen matematiikassa, mutta en nyt juuri saa päähäni, että minkälaisella kaavalla saisin sen tuotua ilmi.... Mutta niin, minun tietoisuuteni katoaminen tarkoittaisi käytännössä sitä, että maailmaa ei ole olemassa, millään ei ole mitään tarkoitusta, tätä elämää ei olisi... Kuitenkin olemme täällä. Sillä on tarkoitus. Meillä on edelleen ulottuvillamme kaikki se informaatio, mitä esi-isämme ameebasta ja atomista olemassaolon ensi hetkistä lähtien ovat tietoisuuden kenttäämme keränneet. Ja tämä tieto on periytyvää. Vastasyntynyt koiranpentu näkee unta saalistuksesta vaikka se on sokea eikä sille ole muodostunut mitään kokemuksia ulkomaailmasta. Se liittyy myös jollain tapaa paikkoihin, eri paikoissa on erilainen energia, ja se energia leimaa meitä. Minun päässäni tällainen katsantokanta on varma. Näen uskonnoissa, elämänkatsomuksissa, ihmisissä miljoonia erilaisia variaatioita tästä samasta asiasta. Tämä on jotain, minkä minä tunnen sisälläni, minkä minä intuitioni kautta tiedän. Viime kädessä kaikki voidaan palauttaa tähän teoriaan. Elämä on kuolemista, elämistä, kuolemista. Kuolema seuraa aina elämää, elämä kuolemaa. Se on loputon sykli, ja sen näkee kaikkialla ympärillämme, jos vain osaa katsoa. Eivät kukat kuole syksyllä, niiden juuret elävät ja seuraavana kesänä samat kukat kasvavat takaisin, mutta niiden muoto vain on vähän erilainen. Omaksumamme muoto osin määrittelee meitä, mutta oleellista olisi silti löytää sisältään portti muunlaisten tietoisuuksien ymmärtämiseen. Ihmisillä ei ole mitään kuorta, joka estäisi heitä olemasta yhtä muidenkin elämänmuotojen kuin ihmisten kanssa. Kaikki on onneksi yhtä tärkeää. Minusta on ilahduttavaa, että eläimet eivät ole lainkaan yhtä vieraantuneita elämän perusasioista kuin ihmiset. Matematiikka haluaa nähdä asiat niin yksinkertaistettuina kuin ne vain voivat olla. Eläimet toimivat saman periaatteen mukaan. Niille rakkaus on vain rakkautta, puhdasta ja ehdotonta, ja nälkä on nälkää, ja vietti on vietti, ja hyvänolontunne on vain juuri sitä, ja siitä saa nauttia, tuli se sitten mistä lähteestä tahansa. Miksi pitäisi miettiä huomista, kun on vain tämä hetki?Oleellista on relata. Ottaa sellainen Jeesus-asenne. Nimenomaan hippijeesus. Oleellista on istahtaa puupölkyn päälle järven rannalla ja polttaa savuke samalla kun katsoo horisonttiin ja hymyilee hiljaa itsekseen.EDIT: Siis aivan. Maailmankaikkeus on ääretön, siis sellainen kahdeksikko käännettynä vaakatasoon. Emme voi jakaa sitä biljoonaan osaan ja sanoa että tämä yksi osa on arvoltaan vaikkapa 8,93. Jokainen biljoonasosa on yhtä lailla arvoltaan ääretön. Ja kun poksautamme tuon yhden äärettömän taivaan tuuliin, tulimme samalla poksauttaneeksi koko äärettömän käsitteen. Kai tämä nyt oli aukoton päätelmä? Korjatkaa jos olen väärässä. Toisaalta jos äärettömän jakaa äärettömällä... Vittu, en muista niitä kaavoja.

Teorioita osa 3948

Eilen istuin Jussin kanssa parisen tuntia kahvilassa ja aloin kehitellä päässäni teorioita.Voisin poistaa tieltäni kaikki emotionaaliset esteet. Kun minulla ei kerran virallisesti sellaisia ole, niin miksi niitä pitäisi olla myöskään epävirallisesti? Ajattelin kokeilla, miltä se tuntuu, kun en rajoita tunteitani millään tavalla. Kenelläkään ei ole tällä hetkellä oikeutta loukkaantua siitä. Saan toisin sanoen tehdä mitä lystää. Eihän kukaan ole tähänkään mennessä estänyt, paitsi minä itse. En siis vapauta itseäni tunteesta, vapautan itseni vain tuntemaan. En tiedä voinko koskaan vapautua siitä tunteesta. Mutta en aio tuntea syyllisyyttä myöskään muista tunteista. Minulla on myös teoria miehistä.En ehkä koskaan halua sitoa itseäni keneenkään kulttuurimme hyväksymällä tavalla. Olen vaikea ja vittumainen. Olen kiihkeä ja voimakastahtoinen. Mutta minä rakastan niin voimakkaasti että vuoretkin murtuvat. Juuri tämän takia miehet eivät halua minua, koska miehet etsivät naisesta viime kädessä turvapaikkaa. Sanokaa sitä äidin korvikkeeksi, paluuksi kohtuun, läheisyydenkaipuuksi, miksi vain. Ja minun kaaliini tämä tämmöinen ei vain mahdu. Eivätkö miehet tajua, että turvallisuus on harhaa? Eivätkö ne tajua, mikä ihmissuhteessa on olennaista? Se ei ole turvallisuudentunne. Minä en usko, että kukaan nainen ilahtuu siitä kovinkaan paljon, että mies on hänen kanssaan vain siksi, että katsoo naisen olevan turvallinen ja hyvää vaimoainesta, ja salassa kuitenkin vilkuilee naisia, jotka ovat kesyttämättömiä ja mystisiä. Minun kaltaisiani naisia. Mies kuvittelee, että turvallisuudentunne on rakkautta. Mies kuvittelee, että sylissä pitäminen on rakkautta. Mies kuvittelee, että uskollisuus ja lasten synnyttäminen on rakkautta. Väärin, väärin, väärin. Milloin viimeksi joku mies on pystynyt tarjoamaan sen saman turvan naiselle, mitä naiset niin usein tarjoavat miehelle? Turvan etsiminen on inhimillinen heikkous. Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Rakkaus ei ole turvallista eikä välttämättä edes kovin inhimillistä. Se on niin universaalia, että minä väitän, että puhtaimmillaan se iskee meihin jossain aivan muussa tilanteessa kuin parisuhteessa. Rakkaus ei ole tekoja, se ei ole tilanne, se ei ole parisuhde. Se ei ole omistuksenhalua, sääntöjä eikä sopimuksia. Kuinka moni sen sijaan uskaltaisi vastata tällaiseen kutsuun? "Ota rakkauteni. Ota se sellaisena kuin se on. Ota pelkästään se, älä mitään muuta, ja anna sen herättää sinussa sellaista kaikua kuin vain se pystyy. Kestä se, kestä sen koko voima ja muserru sen alla. Hengitä sitä sisääsi ja anna sen sytyttää silmiisi uhritulet. Tämä rakkaus ei sinua koskaan jätä. Se kantaa läpi ajan ja paikan ja kuoleman ja elämän."Jos mies ja nainen joskus löytävät toisistaan vastaukset omiin huutoihinsa erämaassa ja heidän välilleen syttyy tällainen rakkaus, niin... Siihen ei tarvita sanoja eikä fyysistä olemista. Ihmiset pelkäävät sitä, mikä heissä jo on. Pelkäävät päästää itsensä vapaaksi. Seksikin on nykyään vain tarpeiden tyydyttämistä, se ei ole jumalallinen yhdyntä, jossa mies ja nainen hetkeksi lakkaavat olemasta pelkkiä tämän maailman olentoja. Seksi ei enää ole väylä itseen ja sitä kautta toiseen, itseen, toiseen. Kokonaisuuteen. Jumaluuteen. Rakkauteen.Saan kokea joskus välähdyksiä tuosta rakkaudesta. Niin ei tosin koskaan ole käynyt kenenkään miehen kanssa. Tavoitan sen parhaiten yöllä usvaisista metsistä. Siellä asuu henkiä, joiden viisaus ei ole peräisin meidän materialistisesta maailmastamme. Ne kuiskivat korvaani asioita, joita en saisi tietää missään muualla. Ja yhtäkkiä maailmojen välinen verho saattaa hetkeksi heilahtaa ja raottua, ja vaivun polvilleni maahan, sillä minut täyttää sellainen onni, että kyyneleet valuvat silmistäni.

Pakanajumalien asuinpaikat

Valoa! Aurinkoa! Paukkuvia pakkasia! Tällaiset ilmat antavat aina lupauksen keväästä. Tällaisina päivinä muistan aina ne hullut päivät juuri ennen ylioppilaskirjoituksia, kun helmikuun auringon valossa itkin ja nauroin samaan aikaan ja näin valon heijastuvan joka puolelta, ja näin sen lähteen joka hetki silmissäni. "Brighter than the Sun, more lovely than the Moon." Jaksan taas uskoa siihen, että maailma selviää. Sen on pakko selvitä, kun minä kerran rakastan sitä niin paljon. Alan nähdä jonkinlaisia ratkaisuja. Suhtaudun aika luottavaisesti tulevaan, edes johonkin. Aion olla kesällä onnellinen. Viikonloppuna näin sellaisen kuvan, mikä oli otettu ihanana kesäyönä jostain kesannoivilta pelloilta ja niiden välissä kulkevasta pienestä purosta. Kuva oli niin kaunis, että halusin itkeä. Minun sydämeni asuu ikuisesti Suomen tuskaisen kauniissa kesäyössä järvien ja niittyjen ja lehtojen keskellä. Luonto ja sen henget ovat ainoa jumaluus jota palvon. Minä en halua määritellä sitä, en halua pukea sitä sanoiksi, minä haluan palvoa sitä juuri sellaisena kuin se minulle ilmenee. On paikkoja, joissa pystyn haistamaan ja tuntemaan ja koskettamaan Jumalaani ja hengittämään häntä sisääni. Ne ovat taikapaikkoja, ja minä olen herkistynyt kuulemaan niiden kutsun. Metsä ei ole vain metsä. Se on luonnon pyhättö, sinne pitää astua nöyränä ja asettaa itsensä täysin itseään tuhannesti vanhempien ja voimakkaampien voimien armoille. Jussi, odotan saatananpalvontaretkeämme innolla.

Liian vilkas mielikuvitus

Inspiraatio!Olen materialistinen paskiainen, ja tiedän sen. Rakastan estetiikkaa, rakastan kauniita asioita, värejä, muotoja, pintoja, luontoa. Taiteilijan rakkaudella palvon ihmisruumista. Minua ei useinkaan ihmisiä katsellessani niinkään kiinnosta se, mitä ihminen päänsä sisällä ajattelee, kuin se, miltä hän näyttää, miten liikkuu ja millaisen mielikuva hänestä muodostuu mieleeni. Toiset ihmisruumiit eivät kertakaikkiaan ole kiinnostavia. Toisiin haluaisi uppoutua valtavalla intensiteetillä, niihin kaikkiin muotoihin ja varjoihin ja siihen, kuinka lihakset värähtävät liikkeessä. Myönnän tässä nyt härskisti että tottakai se on esineellistämistä. Kaikkein mielenkiintoisinta on ehkä muotokuvien signeeraaminen. Saat itse päättää, mihin kohtaa toisen ihoa haluat ikuistaa itsesi. Nämä ovat jotain amatööri-taiteilijoiden sairaita fantasioita. Tahtoisin että elämä olisi pelkkiä tolkuttoman hienoja ja kalliita nahkasaappaita, ihania hepeneitä ja kauniita poikia. Välillä tuntuu ihan siltä kuin olisin joku mies jolla on noussut vähän pissi päähän, mutta suurimmaksi osaksi tunnen kyllä olevani täysin tyypillinen nillittävä nainen. Kauniiden poikien kanssa minulla on se ongelma, etten koskaan voi tulla yhtä kauniiksi heidän kanssaan. Kauniit pojat ovat taivaallisia olentoja, joille minä itse luon päässäni yli-inhimillisen kauneuden ja eroottisuuden sädekehän. Heitä haluaisi kuollakseen koskettaa, mutta ei henno koska silloin se pyhyyden harmonia heidän ympäriltään jotenkin rikkoontuisi. Minulla on viime aikoina ollut niin tavallinen olo. Haluaisin olla heidän veroisensa, päästä siihen hekumalliseen uneen sisään. Ehkä sellainen tarkoittaisi käytännössä täydellistä rakastelua. Ehkä eniten minä rakastan kauniissa pojissa heidän ihoaan. Miehen iho on sellainen alta kova ja päältä samettinen, se on kiinteää ja paksua ja silkkistä. Naisen iho on sellaista plösöä, liian ohutta ja pehmeää. Ähh. Bill ja Charlie Weasley. Jacob Black. Suuret ja kauniit viikinkisoturit. Samoojat, dúnedain. Faramir. Èomer. Lakatkaa vainoamasta minua.

Genre

Luulen olevani aika genreuskovainen. Vaikka onhan se vähän hassua. Odotan aina sitä, että joku valopää tulee sanomaan, että joskus ihastun vielä johonkin blondiin lyhyttukkaiseen poikaan. Been there done that. Ei ollut hyvä idea eikä tee mieli kokeilla uudestaan.Seitsemännellä luokalla huomasin pitäväni saatanallisesta hevimusiikista. Muistan kävelleeni sitä käytävää mikä kulki senaikaisen ruokalan kohdalta kohti isoa liikuntasalia, sormet viistivät seinää pitkin ja hoin mielessäni Nightwishin FantasMicin sanoja. Nightwish ei suinkaan ollut ensimmäinen ihastukseni. Se oli Metallican musta levy. Sitten tuli Sonata Arctican San Sebastian, nimenomaan se biisi. Kahdeksannella luokalla ostin mustat Stockerin farkut ja aika säälittävän niittivyön, ja sitten talvella kun oli se riparin tutustumisleiri, istuin Ruunaniemellä huoneeni yläsängyssä ja kuuntelin Sonata Arcticaa edelleenkin ja kirjoitin piirustuslehtiööni rakkausrunoja englanniksi. Sain syntymäpäivälahjaksi kitaran ja opettelin soittamaan sillä jotain pientä sellaisesta huonosta Metallican nuottikirjasta, jonka olin saanut äidiltä joululahjaksi nykyään jo edesmenneestä Happy Notesta. Muistan oleskelleeni tuossa kaupassa usein ja katselleeni joka kerta Battleloren levynkantta, jossa oli aiheena Sormuksen sota.Kesällä riparilla myöhästyin iltahartauksista, koska kuuntelin sängyssäni Linkin Parkia (hehee) ja luin kirjaa, jossa työnnettiin eläviä poliiseja krematorioon. Olin värjännyt hiukseni hyvin tummiksi ja käytin tummanruskeaa luomiväriä. Se oli epätavallista siinä porukassa. Kasiluokalla olin muutenkin varsinaisen angstin pauloissa. Silloin oli vielä turvallista angstata, kun luulin eläväni hyvässä perus-ydinperheessäkin. Metsät ja rannat olivat kauniita, ja tajusin ettei jumala asu kirkossa eikä iske minua salamalla kuoliaaksi, vaikka hokisinkin mielessäni Luciferin nimeä. Luin Avalonin usvat ja lakkasin pelkäämästä. Lukion ekalla tajusin, että kaikki metallimusiikki on lähtöisin 60- ja 70-luvuilta. Tuli käytyä läpi California dreamin'it ja Simon&Garfunkelit. Suosittelen samaa operaatiota kaikille. Tahdoin olla hippi, ja tämä tahto määrittelee minua osin vieläkin. Lukio oli sellaista ihmeellistä identiteetinetsimisaikaa. Deittailin kaikkien typerien poikien kanssa, joiden kanssa minulla ei ollut mitään yhteistä. Se oli jotenkin erikoista, että minun ikäluokassani kukaan ei ollut avoimesti sellainen cool hevari, kaikki "hevarit" olivat lyhyttukkaisia ja rumia nörttejä. Sitten kuulin, että Juho kasvattaa pitkää tukkaa. Halusin tutustua Juhoon uudestaan.Niin. Tuntuu kornilta jatkaa tarinaa tätä pidemmälle. Lukion kolmannella luokalla koin viimeisen typerän miesseikkailuni, sen jälkeen annoin itselleni luvan olla juuri sellainen kranttu kummajainen kuin 14-vuotiaana haaveilin olevani. Nykyään minulle tulee hyvä olo baareissa, missä on nättejä pitkätukkaisia poikia ja missä soi raskas musiikki. Alan väkisinkin hymyilemään, kun Idolsissa on pitkätukkaisia poikia Iron Maiden-paidoissa. Ainoa juttu mikä minua tosissaan harmittaa, on se, että minulla ei ole tosi pieniä tissejä ja olematonta luista pyllyä. Jos olisi, voisin pukeutua tiukkoihin repaleisiin James Hetfield-farkkuihin ja tulla maailman cooleimmaksi kitaristiksi. Kirjoittaisimme Juhon kanssa antimilitaristisen kirjan, johon minä piirtäisin kuvat.

Tahto päästä olutlasillisen ääreen jauhamaan kakkaa.

Tein aika tujua suklaakakkua. Yäk. Aargh.Haluaisin olla viihteellä. Haluan olutta. Haluan keimailla nahkasaappaissani. Nyt äkkiä jotain sutinaa! Välillä elämä on liian tavanomaista ja turvallista, välillä haluaisi pistää pakkaa sekaisin ja viettää vaarallisen illan leikkien leidiä punaisissa satiinihansikkaissa. Tahdon olutta! Aargh.Eilen olin Ristiinassa. Illalla pelattiin Aliasta sellaisen kivan kanssa. Joka kerta ajaessani yöllä kotiin tulee sellainen olo, että ei pitäisi ajaa näin väsyneenä. Risteyksiin oli tullut uusia epäloogisia opasteita. Ja minun hääpuvustani sitten muuten tulee violettiin vivahtavan yönsininen. Helmoja siinä on vaikka muille jakaa. Mutta aargh! Olisipa edes kitara. Olisinpa edes yksin täällä, niin voisin leikkiä rokkitähteä. Olisipa edes yksi jääkaappikylmä Karhu.Radio Rockilla soitetaan liikaa 69 eyesia. Milloin perustetaan radiokanava, joka soittaa epäkaupallista heviä?Olen tässä tänään mietiskellyt ihmisten lukioaikaista taiteellista paatosta ja erinomaisuutta. Minäkin olin aika erinomainen. Ehkä tästä saa vielä joku päivä aikaiseksi entryn, kunhan kehittelen itselleni inspiraation. Jussin livejournal on mielenkiintoinen. Siinä on juuri se nuoren miehen taiteellinen paatos. Sitä lukiessa itselleni tulee varsin mutkaton olo. Se on jotenkin hauskaa, että kaikki nuoret fiksut livejournaleita lukevat ihmiset haluavat tietoisesti analysoida ja pohtia hirveästi kaikkea, ikäänkuin jokainen lukukokemus olisi ylioppilasaineeseen valmistautumista. Harrastin sitä itsekin joskus oikein ahkerasti. Loppujen lopuksi se kaatui siihen, että minulla ei oikeasti ole kaikesta ihan kauheasti mitään sanottavaa. Mietin, että miksi tätä nyt pitää näin hirveästi miettiä ja miksi pitää yrittää kuulostaa niin fiksulta. Kerran pidin yhdestä pojasta, jonka kanssa keskusteleminen oli pelkkää analysointia ja pohdintaa ja elämän suuria asioita. Ahdistuin. Mietin, eikö se puoli minusta, joka on huoleton ja hömppä ja teini, ole aivan yhtä validi kuin se analysoiva, koulutettu puoli? Nyt haluan olla huoleton, hömppä ja teini. (Siis tämä ei nyt enää niinkään liity Jussin livejournaliin). Olen oikeastaan aika tyytyväinen siihen, että enää ei ole pakko analysoida. Kuten rakas äidinkielenopettajani sanoi: "sitten kun tuntee säännöt ja on tarpeeksi hyvä, voi alkaa toimia sääntöjen vastaisesti ja olla silti hyvä." Siltikin mielialani on nyt aika taiteellinen. Tämä on kieroa tämä. Analysoikaa? Saattaisin analysoida takaisin.

Shh! U...

Shh! Ulkona on pakkasta! Liikkukaamme hangella varoen jottemme rikkoisi hauraita hopeakiteitä. Täytyy vaeltaa kauas pois kaupungeista, jotta näkisimme syvänsinisen tähtitaivaan ja kuunvalo kimmeltäisi hangessa. Turkoosiin häivähtävä taivas ja usva jääkentillä luovat satumaailman, ja kun olet sen usvan keskellä, et onneksi enää näe mitä sen ulkopuolella on. Voit katsoa ylös ja nähdä tähdenlentoja ja pakkanen rasahtelee kuin vastajäätynyt jää avannon pinnalla. Kuuluu vain kevyttä helinää kun hopeasade laskeutuu maahan.

Kummallista

Miksi kaikille mukavan näköisille pitkätukkaisille pojille (jotka eivät ole värjänneet tukkaansa mustaksi) käy usein niin, että nea) laitattavat itselleen rastat (hyi yöks)b) alkavat uskoa jeesukseen?Miksi kaikille cooleille pitkätukkaisille pojille (jotka eivät usko jeesukseen) käy usein niin, että nea) eivät jaksa armeijan jälkeen kasvattaa tukkaansa takaisinb) alkavat olla vähemmän cooleja ja käyttää rumia vaatteita?Tai miksi kaikille oikeasti komeille pitkätukille käy usein niin, ettäa) ne värjäävät tukkansa mustiksi (toisille se sopii, toisille ei)b) alkavat heilutella kirvestä ja huutamaan perkelettä ja ukko ylijumalaa?Tilastollinen todennäköisyys myös sille on suuri, että roomalaisen muodin mukaan nämä kaikki luopuvat hiuksistaan jossain vaiheessa vedoten "aikuistumiseen" tai johonkin muuhun yhtä epäpätevään ja tylsään syyhyn. Sitten mokomat muinoin henkevät myyvät sielunsa markkinataloudelle ja täyttävät iskän ja äiskän odotukset. Ja miksi kaikille naisille näyttää käyvän lähes poikkeuksetta niin, että kun mennään naimisiin, niin tukka kynitään? Miksi vakituisesti seurustelevat ja naimisissa olevat henkilöt muuttuvat niin seniilin ja ruman näköisiksi.... Sama juttu on näköjään yliopistossa. Heti kun sinne päästään sisään niin ei enää koskaan meikata eikä värjätä tukkaa, kuljetaan vain silmälasit päässä hiirenharmaassa villiksessä ja muissa mitäänsanomattomissa releissä, ja ollaan niin fiksuja että. Minä olenkin aina miettinyt, että mistä sellaisia stereotyyppisiä humanisti-opettajia sikiää...

Näin siis kärsimme vanhempiemme virheistä

Tämä kuluva vuosi on ollut maailman surullisin. Olen kantanut parhaan ystäväni kuollutta ruumista ja laskenut sen hautaan. Saan vieläkin ahdistavia flashbackeja suupielestä valuvasta kuolasta, viimeisistä yrityksistä juoda vettä ja pehmeästä lämpimästä ruumiista, joka on niin veltto että se lipsuu sylistäni pois. Olen purkanut lapsuudenkotini. Oman neidonkammarini, pyhättöni. Olen joutunut katsomaan kuinka minulle vieraat ja epämieluisat ihmiset häpäisevät kotini. Mitä on jäljellä nyt, on raiskattu raunio siitä, mitä ennen oli. Puutarhamme ei kukoista enää koskaan. Kutsuvat pihavalot ovat vaihtuneet luotaantyöntäviksi räikeiksi jouluvaloiksi. Olen muuttanut Helsinkiin, joka on kolkko paikka. Puoleen vuoteen en saanut unta. Ihmiset eivät osoita halua kommunikoida tai luoda uusia tuttavuuksia. Pitkätukkaiset pojat ovat jossakin piilossa. Olen harmaata massaa enkä ole koskaan tuntenut itseäni näin pieneksi ja mitättömäksi ja lahjattomaksi. Ketään ei kiinnosta, vaikka tekisin mitä. Talvi ei tullut. Minun jääkenttäni ja kuutamoyöni. Missä ovat tähtitaivaat, kirpeät illat, aavemaiset maisemat? Tämä muutos on minusta kaikkein surullisin. Olen niin ahdistunut, että olen koittanut hukuttaa sitä jopa alkoholiin. Minun täytyy keksiä itselleni tekemistä, koska ulos en uskalla mennä. Luonnon näkeminen tässä tilassa sattuu liian paljon. Mennään kaikki yhdessä ulos tanssimaan lumisadetanssia.