Pakanajumalien asuinpaikat

Valoa! Aurinkoa! Paukkuvia pakkasia! Tällaiset ilmat antavat aina lupauksen keväästä. Tällaisina päivinä muistan aina ne hullut päivät juuri ennen ylioppilaskirjoituksia, kun helmikuun auringon valossa itkin ja nauroin samaan aikaan ja näin valon heijastuvan joka puolelta, ja näin sen lähteen joka hetki silmissäni. "Brighter than the Sun, more lovely than the Moon." Jaksan taas uskoa siihen, että maailma selviää. Sen on pakko selvitä, kun minä kerran rakastan sitä niin paljon. Alan nähdä jonkinlaisia ratkaisuja. Suhtaudun aika luottavaisesti tulevaan, edes johonkin. Aion olla kesällä onnellinen. Viikonloppuna näin sellaisen kuvan, mikä oli otettu ihanana kesäyönä jostain kesannoivilta pelloilta ja niiden välissä kulkevasta pienestä purosta. Kuva oli niin kaunis, että halusin itkeä. Minun sydämeni asuu ikuisesti Suomen tuskaisen kauniissa kesäyössä järvien ja niittyjen ja lehtojen keskellä. Luonto ja sen henget ovat ainoa jumaluus jota palvon. Minä en halua määritellä sitä, en halua pukea sitä sanoiksi, minä haluan palvoa sitä juuri sellaisena kuin se minulle ilmenee. On paikkoja, joissa pystyn haistamaan ja tuntemaan ja koskettamaan Jumalaani ja hengittämään häntä sisääni. Ne ovat taikapaikkoja, ja minä olen herkistynyt kuulemaan niiden kutsun. Metsä ei ole vain metsä. Se on luonnon pyhättö, sinne pitää astua nöyränä ja asettaa itsensä täysin itseään tuhannesti vanhempien ja voimakkaampien voimien armoille. Jussi, odotan saatananpalvontaretkeämme innolla.

Liian vilkas mielikuvitus

Inspiraatio!Olen materialistinen paskiainen, ja tiedän sen. Rakastan estetiikkaa, rakastan kauniita asioita, värejä, muotoja, pintoja, luontoa. Taiteilijan rakkaudella palvon ihmisruumista. Minua ei useinkaan ihmisiä katsellessani niinkään kiinnosta se, mitä ihminen päänsä sisällä ajattelee, kuin se, miltä hän näyttää, miten liikkuu ja millaisen mielikuva hänestä muodostuu mieleeni. Toiset ihmisruumiit eivät kertakaikkiaan ole kiinnostavia. Toisiin haluaisi uppoutua valtavalla intensiteetillä, niihin kaikkiin muotoihin ja varjoihin ja siihen, kuinka lihakset värähtävät liikkeessä. Myönnän tässä nyt härskisti että tottakai se on esineellistämistä. Kaikkein mielenkiintoisinta on ehkä muotokuvien signeeraaminen. Saat itse päättää, mihin kohtaa toisen ihoa haluat ikuistaa itsesi. Nämä ovat jotain amatööri-taiteilijoiden sairaita fantasioita. Tahtoisin että elämä olisi pelkkiä tolkuttoman hienoja ja kalliita nahkasaappaita, ihania hepeneitä ja kauniita poikia. Välillä tuntuu ihan siltä kuin olisin joku mies jolla on noussut vähän pissi päähän, mutta suurimmaksi osaksi tunnen kyllä olevani täysin tyypillinen nillittävä nainen. Kauniiden poikien kanssa minulla on se ongelma, etten koskaan voi tulla yhtä kauniiksi heidän kanssaan. Kauniit pojat ovat taivaallisia olentoja, joille minä itse luon päässäni yli-inhimillisen kauneuden ja eroottisuuden sädekehän. Heitä haluaisi kuollakseen koskettaa, mutta ei henno koska silloin se pyhyyden harmonia heidän ympäriltään jotenkin rikkoontuisi. Minulla on viime aikoina ollut niin tavallinen olo. Haluaisin olla heidän veroisensa, päästä siihen hekumalliseen uneen sisään. Ehkä sellainen tarkoittaisi käytännössä täydellistä rakastelua. Ehkä eniten minä rakastan kauniissa pojissa heidän ihoaan. Miehen iho on sellainen alta kova ja päältä samettinen, se on kiinteää ja paksua ja silkkistä. Naisen iho on sellaista plösöä, liian ohutta ja pehmeää. Ähh. Bill ja Charlie Weasley. Jacob Black. Suuret ja kauniit viikinkisoturit. Samoojat, dúnedain. Faramir. Èomer. Lakatkaa vainoamasta minua.

Genre

Luulen olevani aika genreuskovainen. Vaikka onhan se vähän hassua. Odotan aina sitä, että joku valopää tulee sanomaan, että joskus ihastun vielä johonkin blondiin lyhyttukkaiseen poikaan. Been there done that. Ei ollut hyvä idea eikä tee mieli kokeilla uudestaan.Seitsemännellä luokalla huomasin pitäväni saatanallisesta hevimusiikista. Muistan kävelleeni sitä käytävää mikä kulki senaikaisen ruokalan kohdalta kohti isoa liikuntasalia, sormet viistivät seinää pitkin ja hoin mielessäni Nightwishin FantasMicin sanoja. Nightwish ei suinkaan ollut ensimmäinen ihastukseni. Se oli Metallican musta levy. Sitten tuli Sonata Arctican San Sebastian, nimenomaan se biisi. Kahdeksannella luokalla ostin mustat Stockerin farkut ja aika säälittävän niittivyön, ja sitten talvella kun oli se riparin tutustumisleiri, istuin Ruunaniemellä huoneeni yläsängyssä ja kuuntelin Sonata Arcticaa edelleenkin ja kirjoitin piirustuslehtiööni rakkausrunoja englanniksi. Sain syntymäpäivälahjaksi kitaran ja opettelin soittamaan sillä jotain pientä sellaisesta huonosta Metallican nuottikirjasta, jonka olin saanut äidiltä joululahjaksi nykyään jo edesmenneestä Happy Notesta. Muistan oleskelleeni tuossa kaupassa usein ja katselleeni joka kerta Battleloren levynkantta, jossa oli aiheena Sormuksen sota.Kesällä riparilla myöhästyin iltahartauksista, koska kuuntelin sängyssäni Linkin Parkia (hehee) ja luin kirjaa, jossa työnnettiin eläviä poliiseja krematorioon. Olin värjännyt hiukseni hyvin tummiksi ja käytin tummanruskeaa luomiväriä. Se oli epätavallista siinä porukassa. Kasiluokalla olin muutenkin varsinaisen angstin pauloissa. Silloin oli vielä turvallista angstata, kun luulin eläväni hyvässä perus-ydinperheessäkin. Metsät ja rannat olivat kauniita, ja tajusin ettei jumala asu kirkossa eikä iske minua salamalla kuoliaaksi, vaikka hokisinkin mielessäni Luciferin nimeä. Luin Avalonin usvat ja lakkasin pelkäämästä. Lukion ekalla tajusin, että kaikki metallimusiikki on lähtöisin 60- ja 70-luvuilta. Tuli käytyä läpi California dreamin'it ja Simon&Garfunkelit. Suosittelen samaa operaatiota kaikille. Tahdoin olla hippi, ja tämä tahto määrittelee minua osin vieläkin. Lukio oli sellaista ihmeellistä identiteetinetsimisaikaa. Deittailin kaikkien typerien poikien kanssa, joiden kanssa minulla ei ollut mitään yhteistä. Se oli jotenkin erikoista, että minun ikäluokassani kukaan ei ollut avoimesti sellainen cool hevari, kaikki "hevarit" olivat lyhyttukkaisia ja rumia nörttejä. Sitten kuulin, että Juho kasvattaa pitkää tukkaa. Halusin tutustua Juhoon uudestaan.Niin. Tuntuu kornilta jatkaa tarinaa tätä pidemmälle. Lukion kolmannella luokalla koin viimeisen typerän miesseikkailuni, sen jälkeen annoin itselleni luvan olla juuri sellainen kranttu kummajainen kuin 14-vuotiaana haaveilin olevani. Nykyään minulle tulee hyvä olo baareissa, missä on nättejä pitkätukkaisia poikia ja missä soi raskas musiikki. Alan väkisinkin hymyilemään, kun Idolsissa on pitkätukkaisia poikia Iron Maiden-paidoissa. Ainoa juttu mikä minua tosissaan harmittaa, on se, että minulla ei ole tosi pieniä tissejä ja olematonta luista pyllyä. Jos olisi, voisin pukeutua tiukkoihin repaleisiin James Hetfield-farkkuihin ja tulla maailman cooleimmaksi kitaristiksi. Kirjoittaisimme Juhon kanssa antimilitaristisen kirjan, johon minä piirtäisin kuvat.

Tahto päästä olutlasillisen ääreen jauhamaan kakkaa.

Tein aika tujua suklaakakkua. Yäk. Aargh.Haluaisin olla viihteellä. Haluan olutta. Haluan keimailla nahkasaappaissani. Nyt äkkiä jotain sutinaa! Välillä elämä on liian tavanomaista ja turvallista, välillä haluaisi pistää pakkaa sekaisin ja viettää vaarallisen illan leikkien leidiä punaisissa satiinihansikkaissa. Tahdon olutta! Aargh.Eilen olin Ristiinassa. Illalla pelattiin Aliasta sellaisen kivan kanssa. Joka kerta ajaessani yöllä kotiin tulee sellainen olo, että ei pitäisi ajaa näin väsyneenä. Risteyksiin oli tullut uusia epäloogisia opasteita. Ja minun hääpuvustani sitten muuten tulee violettiin vivahtavan yönsininen. Helmoja siinä on vaikka muille jakaa. Mutta aargh! Olisipa edes kitara. Olisinpa edes yksin täällä, niin voisin leikkiä rokkitähteä. Olisipa edes yksi jääkaappikylmä Karhu.Radio Rockilla soitetaan liikaa 69 eyesia. Milloin perustetaan radiokanava, joka soittaa epäkaupallista heviä?Olen tässä tänään mietiskellyt ihmisten lukioaikaista taiteellista paatosta ja erinomaisuutta. Minäkin olin aika erinomainen. Ehkä tästä saa vielä joku päivä aikaiseksi entryn, kunhan kehittelen itselleni inspiraation. Jussin livejournal on mielenkiintoinen. Siinä on juuri se nuoren miehen taiteellinen paatos. Sitä lukiessa itselleni tulee varsin mutkaton olo. Se on jotenkin hauskaa, että kaikki nuoret fiksut livejournaleita lukevat ihmiset haluavat tietoisesti analysoida ja pohtia hirveästi kaikkea, ikäänkuin jokainen lukukokemus olisi ylioppilasaineeseen valmistautumista. Harrastin sitä itsekin joskus oikein ahkerasti. Loppujen lopuksi se kaatui siihen, että minulla ei oikeasti ole kaikesta ihan kauheasti mitään sanottavaa. Mietin, että miksi tätä nyt pitää näin hirveästi miettiä ja miksi pitää yrittää kuulostaa niin fiksulta. Kerran pidin yhdestä pojasta, jonka kanssa keskusteleminen oli pelkkää analysointia ja pohdintaa ja elämän suuria asioita. Ahdistuin. Mietin, eikö se puoli minusta, joka on huoleton ja hömppä ja teini, ole aivan yhtä validi kuin se analysoiva, koulutettu puoli? Nyt haluan olla huoleton, hömppä ja teini. (Siis tämä ei nyt enää niinkään liity Jussin livejournaliin). Olen oikeastaan aika tyytyväinen siihen, että enää ei ole pakko analysoida. Kuten rakas äidinkielenopettajani sanoi: "sitten kun tuntee säännöt ja on tarpeeksi hyvä, voi alkaa toimia sääntöjen vastaisesti ja olla silti hyvä." Siltikin mielialani on nyt aika taiteellinen. Tämä on kieroa tämä. Analysoikaa? Saattaisin analysoida takaisin.

Shh! U...

Shh! Ulkona on pakkasta! Liikkukaamme hangella varoen jottemme rikkoisi hauraita hopeakiteitä. Täytyy vaeltaa kauas pois kaupungeista, jotta näkisimme syvänsinisen tähtitaivaan ja kuunvalo kimmeltäisi hangessa. Turkoosiin häivähtävä taivas ja usva jääkentillä luovat satumaailman, ja kun olet sen usvan keskellä, et onneksi enää näe mitä sen ulkopuolella on. Voit katsoa ylös ja nähdä tähdenlentoja ja pakkanen rasahtelee kuin vastajäätynyt jää avannon pinnalla. Kuuluu vain kevyttä helinää kun hopeasade laskeutuu maahan.