Pakanajumalien asuinpaikat

Valoa! Aurinkoa! Paukkuvia pakkasia! Tällaiset ilmat antavat aina lupauksen keväästä. Tällaisina päivinä muistan aina ne hullut päivät juuri ennen ylioppilaskirjoituksia, kun helmikuun auringon valossa itkin ja nauroin samaan aikaan ja näin valon heijastuvan joka puolelta, ja näin sen lähteen joka hetki silmissäni. "Brighter than the Sun, more lovely than the Moon." Jaksan taas uskoa siihen, että maailma selviää. Sen on pakko selvitä, kun minä kerran rakastan sitä niin paljon. Alan nähdä jonkinlaisia ratkaisuja. Suhtaudun aika luottavaisesti tulevaan, edes johonkin. Aion olla kesällä onnellinen. Viikonloppuna näin sellaisen kuvan, mikä oli otettu ihanana kesäyönä jostain kesannoivilta pelloilta ja niiden välissä kulkevasta pienestä purosta. Kuva oli niin kaunis, että halusin itkeä. Minun sydämeni asuu ikuisesti Suomen tuskaisen kauniissa kesäyössä järvien ja niittyjen ja lehtojen keskellä. Luonto ja sen henget ovat ainoa jumaluus jota palvon. Minä en halua määritellä sitä, en halua pukea sitä sanoiksi, minä haluan palvoa sitä juuri sellaisena kuin se minulle ilmenee. On paikkoja, joissa pystyn haistamaan ja tuntemaan ja koskettamaan Jumalaani ja hengittämään häntä sisääni. Ne ovat taikapaikkoja, ja minä olen herkistynyt kuulemaan niiden kutsun. Metsä ei ole vain metsä. Se on luonnon pyhättö, sinne pitää astua nöyränä ja asettaa itsensä täysin itseään tuhannesti vanhempien ja voimakkaampien voimien armoille. Jussi, odotan saatananpalvontaretkeämme innolla.