Näin siis kärsimme vanhempiemme virheistä

Tämä kuluva vuosi on ollut maailman surullisin. Olen kantanut parhaan ystäväni kuollutta ruumista ja laskenut sen hautaan. Saan vieläkin ahdistavia flashbackeja suupielestä valuvasta kuolasta, viimeisistä yrityksistä juoda vettä ja pehmeästä lämpimästä ruumiista, joka on niin veltto että se lipsuu sylistäni pois. Olen purkanut lapsuudenkotini. Oman neidonkammarini, pyhättöni. Olen joutunut katsomaan kuinka minulle vieraat ja epämieluisat ihmiset häpäisevät kotini. Mitä on jäljellä nyt, on raiskattu raunio siitä, mitä ennen oli. Puutarhamme ei kukoista enää koskaan. Kutsuvat pihavalot ovat vaihtuneet luotaantyöntäviksi räikeiksi jouluvaloiksi. Olen muuttanut Helsinkiin, joka on kolkko paikka. Puoleen vuoteen en saanut unta. Ihmiset eivät osoita halua kommunikoida tai luoda uusia tuttavuuksia. Pitkätukkaiset pojat ovat jossakin piilossa. Olen harmaata massaa enkä ole koskaan tuntenut itseäni näin pieneksi ja mitättömäksi ja lahjattomaksi. Ketään ei kiinnosta, vaikka tekisin mitä. Talvi ei tullut. Minun jääkenttäni ja kuutamoyöni. Missä ovat tähtitaivaat, kirpeät illat, aavemaiset maisemat? Tämä muutos on minusta kaikkein surullisin. Olen niin ahdistunut, että olen koittanut hukuttaa sitä jopa alkoholiin. Minun täytyy keksiä itselleni tekemistä, koska ulos en uskalla mennä. Luonnon näkeminen tässä tilassa sattuu liian paljon. Mennään kaikki yhdessä ulos tanssimaan lumisadetanssia.